On vuosi 2009. Istun pian eläkeiässä olevan psykiatrirouvan tentattavana. Saan täytettäväksi BDI-testin, jota tutkaillessani havainnoin useammassa testin kohdassa olevan useampia sopivia vastausvaihtoehtoja ja pyydän mahdollisuutta valita nämä kaikki kohdat. Saan tähän luvan. Psykiatri laskee pisteeni ja ilmoittaa, että joko en sairasta masennusta tai masennukseni on laadultaan keskivaikeaa, eli ”en edes itse tiedä, olenko masentunut”, ja koska olen kieltäytynyt masennuslääkityksestä, ei hän kykene minua auttamaan. Tapaamiseni ovat siis hänen kanssaan päättyneet.

Tämä muisto elää hyvin vahvana mielessäni silloin, kun lähden pohtimaan omaa suhdettani masennukseen. Se on ollut seuranani niin pitkään, että siitä on ikäänkuin tullut uskollinen seuralainen, joka ei jätä silloin, kun muut lähtevät. Sen kanssa on koettu monet ilot ja surut, eikä se enää tunnu itsessään miltään, se on vain osa identiteettiä. Niinkuin äitini monesti opetti minulle ollessani lapsi: ”huumorilla pärjää elämässä”.

Masennukselle ja masentuneisuudelle nauraminen on jotenkin outo yhtälö, mutta sen avulla olen saanut valjastettua osan masennuksestani siten, ettei se näy ulospäin, ellei osaa (ja välitä) ajan kanssa katsoa. Se ei ole koskaan saanut minua täysin voimattomaksi sängyssä makaajaksi. Sen sijaan se on jopa voimistanut minua ja auttanut ajattelemaan uudella tavalla asioita. Olen merkityksetön olento, sillä kaikki on merkityksetöntä. Luomme merkitykset omissa mielissämme. Luulemme, että aika-avaruuden jatkumolle on mitään väliä sillä, paljonko tienaamme tai kuinka elämme elämäämme. Olemme osa elämän kiertokulkua ja aikamme tässä muodossa on rajallinen. Näistä ajatuskuluista saa aina uutta virtaa silloin, kun tuntee, ettei kukaan välitä. Ei välitäkään! Miksi välittäisi? Jokaisella on omat motiivinsa siihenkin. Lakkaa siis itsekin välittämästä ja jatka eteenpäin sillä reitillä, mille satut päätymään.

Kuinka kauan olen sitten ollut masentunut? Tähän on hankala antaa arviota. Olin jo lapsena rauhallinen ja kiltti, hiljainen ja ujo. Allergiat, astma ja iho-ongelmat tekivät lapsuudesta hankalaa, ja muistan ala- ja yläasteelta monenlaisia saamiani nimityksiä näistä tekijöistä johtuen: ”rupikonna”, ”syöpä-Ile”, yms. jne. Niihin ei huumorilla osannut suhtautua, enkä koskaan ole ollut erityisen kykenevä vastaamaan samalla mitalla... enkä toisaalta myöskään halunnut lähteä mukaan väittelemään tai haastamaan riitaa. Kavereita ei pienellä paikkakunnalla ollut kuin muutama, ja tästä sainkin suvun puolelta kuulla, sillä olihan minun vikani, kun ”ei ole kavereita”. Olen myös koko ikäni saanut kuulla vertauksia siitä, kuinka minunkin pitäisi olla samanlainen kuin serkkuni/kaverini/veljeni/... mitä en vain yksinkertaisesti voi olla, sillä lähtökohtani ovat täysin erilaiset. Ihastuksiakin oli jo varmaan ala-asteen ensimmäiseltä luokalta lähtien, mutta varsinkin pahimpien allergia-aikojen yhteydessä 5.-6. -luokilla opin, että olen ruma tyttöjen silmissä. Rippikoulun yhteydessä ystävystyin muutaman tytön kanssa, mikä lopulta johti siihen, että ystäväni alkoivat seurustella näiden tyttöjen kanssa ja itse palasin jälleen tietokoneen äärelle, missä olin istunut jo monta vuotta itsekseni. Itsetunnon suhteen siis parhaat kasvuolosuhteet. Vasta lukion ensimmäisenä vuonna aloin havaita, että jotkut tytöt saattoivat olla kiinnostuneita minusta, mutta aiempien kokemusten valossa oli hankala olla luottavainen enää siihen, että asiat etenisivät hyvällä mallilla. Onneksi sentään löysin seurustelukumppanin, josta olikin varsin hankala päästää irti silloin, kun hän totesi 3 ja puolen vuoden jälkeen, ettei halua jatkaa suhdettamme. Samoihin aikoihin muutin Tampereelle, mistä sain kuulla, etten tule pärjäämään omillani. Näin kolme muuttoa myöhemmin voin silti väittää, etten ainakaan ole välinpitämätön asuntojeni siisteyden suhteen ja pyrin pitämään talousasiat hallinnassa niin hyvin kuin voin. Silti, ainakin jollain tavalla sama kierre jatkuu myös täällä. Ei ole kokemusta, joten ei ole töitä, joten ei ole kokemusta. Opiskelupaikkoihin on hankala päästä, eikä asiaa helpota myöskään päätä vaivaavat ajatukset epäonnistumisista. Jotain kautta silti aina se pieni henkinen keskisormi nousee pystyyn ja sanon itsetuhoisille ajatuksille, että haluan nähdä, mihin tämä lopulta etenee, ihan vaikka vain ollakseni sellainen pirulainen, joka ei vain suostu kuolemaan pois.

Näistä asioista olen puhunut aikoinaan kouluterveydenhoitajalle, 2009 psykologille ja psykiatrille sekä 2012 psykologille, mutta jokaisena kertana en ole ollut selkeän masentunut. Viimeisimmällä kerralla aiheet toki olivat jo lähempänä nykyhetkeä, mutta samanlainen pohjavire oli edelleen voimassa. Kolmannella tapaamisellamme psykologi ei enää havainnut masennuksen piirteitä, sillä olin silloin aloittanut työssäoppimisjakson ja kaikki tuntui sujuvan hyvin ennakkohuolistani poiketen. Lopulta kuitenkin myös kyseinen työssäoppimisjakso jätti käsityksen, että vaikka kuinka yrittäisin, en tule saamaan sellaista kiitosta, mitä joku toinen saisi vähemmällä vaivalla. Mutta kuten aiemmin kirjoitin, ei silläkään ole merkitystä. Kyllä se silti jonkinlaista tunnetta sisällä aiheuttaa, mutta olen oppinut olemaan välittämättä.