Kuukausi on edennyt varsin nopeasti. Vuodenvaihteesta on kuitenkin jo aikaa ja jouluksi kutsutusta juhlasta hieman enemmän. Tarkoitukseni oli kirjoittaa jo tuolloin tästä aiheesta, mutta sen sijaan aihe jäi odottamaan hetkeä, jolloin jälleen palaisin sen pariin. Onhan se kai hieman huono ajankohta kertoa, kuinka paljon turhia lahjoja ihmiset ostelevat ja kertoa, kuinka vähän innostusta omat lahjani herättivät. Ei sillä, etteikö lahjoissa olisi ollut muutamia "ihan kivoja" täytteitä hyllyille, mutta parhaaksi (ja ainoaksi odottamakseni) lahjaksi nousi itse itselleni ostama korkeussäädettävä työpöytä, joka mahdollistaa tietokoneella työskentelyn myös seisten ja istuessakin mahdollistaa hyvän ryhdin. Se oli tarpeellinen ja sille oli käyttöä. Hinta oli korkeahko, mutta silti järkevä. Arvostan sitä ja hyödyn siitä päivittäin. Tietenkin myös Twin Peaks -kokoelma-DVD ja Trivial Pursuit Master -lautapeli jäivät muistiin, mutta hyllylle ne päätyivät ja hyllyyn ne jäivät. Ehkä joskus niille on tarvetta.

 

Ostan harvemmin lahjoja. Syynä tietenkin on vähäiset tulot, mutta myös oivallus siitä, kuinka paljon tarpeetonta tavaraa ihmiset ostavat vain siksi, että se kuuluu tapoihin. Tuo oivallus sai alkusysäyksen ensimmäisenä lapsuuden jälkeisenä jouluna, jolloin ei enää kehdannut pyytää leluja lahjaksi, muttei toisaalta välittänyt oikein mistään uusista suksistakaan. Lahjat olivatkin sitten osastoa keltainen T-paita , Meren Raivo -DVD ja jokin satunnainen fantasiakirja, jonka nimeä en edes muista. Suklaat sentään maistuivat, ja kai siellä jotain PC-pelejä oli silloin tällöin. Jossain vaiheessa, ehkä 6-7 vuotta sitten en oikeastaan kaivannut lahjoja ja tajusin, miten paljon lahjoja ostetaan pelkän tavan vuoksi. Lahjojen oston lapsille ymmärrän, koska vanhemmilta yleensä pystyy selvittämään, mitä lapsi on pyytänyt ja lapsille lahjojen avaaminen on tärkeä osa juhlapäivien jännitystä. Joku järki saisi kuitenkin olla siinä lahjojen ostamisessakin. Lapsille ei tarvitse ostaa lahjamerta ja aikuisille ei tarvitse ostaa mitään ihmeellisyyksiä, mitä he eivät itse koe tarpeelliseksi. Jouluhan on joka tapauksessa perhejuhla, jolloin pitäisi rauhoittua ja rentoutua, tehdä ja syödä yhdessä. Sellaista kiireettömän elämän harjoittelua.

 

Joulun lisäksi lahjoja pitäisi antaa syntymäpäivänä, nimipäivänä, isänpäivänä, äitienpäivänä, ystävänpäivänä ja elämänvaiheisiin liittyvinä päivinä, kuten hääpäivänä, konfirmaatiopäivänä, valmistujaispäivänä, yms/tms/jne. Näistä pistän itse mieluummin painon elämänvaiheisiin liittyviin juhliin, jolloin jotain ihan oikeasti merkittävää tapahtuu kyseisen henkilön (tai henkilöiden) elämässä. Sellaiseen voi jopa panostaa. Varsinkin, jos tietää, millä tavoin. Itse suosin (tieto/elämäntapa)kirjallisuutta, mikäli tiedossani ei ole muuta sellaista, millä voin lahjoa ilman huolta lahjomisesta sellaisella, mikä lahjonnan kohteella jo on tai tulee olemaan.

 

Ihmiset ovat nykyään aivan liian materialistisia, ja varsinkin joulun suhteen ostosten määrä menee naurettaviin mittasuhteisiin. Aikuisetkin saavat vähintään jonkun "kivan" tontun tai kynttilänjalan lahjaksi, tai joku on keksinyt ostaa kokoa liian ison paidan jollakin "hauskalla" tekstillä varustettuna. Vakiona tietenkin jostain syystä myös alusvaatteet ja sukat kuuluvat vakituisiin joululahjoihin, kuten myös konvehdit, joilla on hienoja nimiä ja takakansitekstin perusteella allergikko joutuu arvailemaan, mitkä niistä konvehdeista ovat sellaisia, joissa sitä pähkinää tai mantelia ei ole. Muutenkin suklaata ja muita herkkuja tulee syötyä aivan liikaa ainakin jouluna, ja jokainen terveysasioista jotain tietävä potee huonoa omatuntoa sortumisestaan mässäilyyn ja sokerin liikasaantiin. Internetin ihmemaailman, Spotifyn, Netflixin ja kaiken tälläisen myötä DVD:t, Blu-rayt ja CD:t tuntuvat lähinnä hyllyn täytteeltä. Pelitkin saa Steamista, kun on tarpeeksi nopea nettiyhteys. Vaatteiden suhteen olen ainakin itse tarkka, ja hankin itse sellaista, mistä pidän. Astiastoja, laseja, kodinkoneita ja huonekaluja löytyy tarpeeksi, ja yleensä itse tietää, milloin niitä tarvitsee lisätä tai päivittää. Jos ei juo kahvia ja kahvia juovia vieraita käy ehkä kerran kahdessa kuussa, ei kahvinkeitin välttämättä mikään pakollinen hankinta ole. Kaapissa on tällä hetkellä kolme pakettia Juhla Mokkaa, joista kaksi pakettia sain ilmaiseksi kuukausi sitten ja yhdestä puolillaan olevasta on päiväys mennyt viime vuoden helmikuussa. Kun oikein miettii asiaa, tajuaa, että tavaraa on aivan liikaa ympärillä ja jotenkin siitä pitäisi itse asiassa päästä eroon, sillä laatu on tärkeämpää kuin määrä.

 

Muistini on varsin huono syntymäpäivien ja nimipäivien suhteen. Onneksi Facebookista näkee, milloin jonkun kaverin syntymäpäivä on vuorossa. Yritin joskus kehittää muistiani, mutta en pysty kuin arvioimaan, että kaverin tai sukulaisen syntymäpäivä on "joskus helmikuun puolenvälin kieppeillä" tai "lokakuun lopulla". Omanikin meinaan toisinaan unohtaa. Nimipäivien muistaminen on vielä hankalampaa, mutta toisaalta nimi annettiin alunperin syntymäpäivän mukaan (ja ilmeisesti se ainakin ortodoksisessa perinteessä on vielä käytössä), joten samapa tuo, nimipäivien alkuperäinen merkitys on joka tapauksessa jo aikoja sitten jätetty pois. Ja järkevämpää se taitaa olla niin, että nimipäivänsä juhlija vastaa itse juhlimisesta kuten parhaaksi katsoo. Muutenkin jokaisella on nimi ja jokainen on syntynyt joskus. Isänpäivän, äitienpäivän ja ystävänpäivän merkitys on lähinnä toimia muistutuksena lähimmäisten huomioimisesta. Nämä muistamisen päivät (joihin kuuluvat myös mm. naistenpäivä, miestenpäivä, lasten päivä, nälkäpäivä,...) ovat lähinnä muistutuksia, mutta ne kestävät vain yhden päivän, kun niitä pitäisi "viettää" vuoden jokaisena päivänä. Tämänlaisessa maailmassa kiireiden keskellä on tietenkin hankalaa muistaa läheisiään, eikä kaikkien kanssa edes voi olla tekemisissä jatkuvasti, mutta kun kun pyrkii pitämään mielessä saman suhtautumisen läheisiinsä kuten tekee muistamisen päivinä, merkitsee se jo paljon itselle ja ihmisille ympärillä. Se on paljon hienompi lahja kuin mikä tahansa, mitä kaupoista voi ostaa, sillä se vie kohti elämää kuluttamisen sijaan.

 

Olin vuodenvaihteen jälkeen pelailemassa pienimuotoisessa LAN-tapahtumassa. Eräänä iltana saunoessamme otti eräs osallistujista puheeksi ystävänsä, jolla on runsaasti erilaisia ruoka-aineyliherkkyyksiä ja allergioita ja kuinka hankalaa hänelle kuulemma jossain häätilaisuudessa oli kehitellä korvaavaa ruokaa. Kouluaikoina kaveri kuulemma sai ranskanperunoita silloin, kun muilla oli jotain epämiellyttävämpää ruokaa tarjolla. Allergikkona tietenkin halusin jakaa omat kokemukseni aiheesta, sillä nuo mainitut tekijät ovat varsin pieniä juttuja siihen nähden, miten paljon kyseiset yliherkkyydet ja allergiat rajoittavat elämää.

 

Allergiani todettiin ollessani hyvin pieni, enkä muista saamiani tuloksia. Käytännössä kuitenkin huomaa helposti varsinkin eläinten kohdalla, kuinka vahvasti allergiat reagoivat. Ruoka-aineet ovatkin sitten se hankalampi osa-alue, sillä lapsuuden jälkeen allergiani ovat lieventyneet ja esimerkiksi tomaattia pystyn syömään muutenkin kuin ketsupissa.  Muita allergioita silti riittää, ja suhtaudunkin epäluuloisesti kaikkiin syötäviin, joiden sisällöstä en voi olla täysin varma. Ja täysin varmahan ei voi olla, ellei ole itse ruokaa tehnyt tai ellei ruoan sisältöä ole luettavissa. Läheisten luona voi sentään luottaa, että ruoka on sanomattakin syömäkelpoista.

 

"SAATTAA SISÄLTÄÄ PÄHKINÄÄ JA MANTELIA (TMS/YMS)" on ehkä raivostuttavin teksti kaupan pakkausten kyljessä. Kun vaivalla olet katsonut, ettei tuote sisällä mitään allergisoivaa, huomaat tekstin, joka muuttaa yksinkertaisen ostoksen venäläiseksi ruletiksi. Omalla kohdallani en ole vielä huomannut ainakaan mitään hengenvaarallista, mutta jotkut saavat oireita pienistäkin jäämistä. Jos jotain oireita on tullut, ovat ne sekoittuneet niihin kutinoihin ja punoitusalueisiin, jotka eivät ole koskaan jättäneet rauhaan ja joista ei voi sanoa, mistä tarkalleen ottaen ne voisivat johtua. Syitä kun voi olla niin monia, ettei poissulkeminenkaan tarjoa ratkaisua. Mantelia olen epähuomiossa syönyt ja todennut, että pieni määrä sitä aiheuttaa kutinaa nielussa. Monista muista ruoka-aineista on hankala mennä sanomaan ja koska en halua kokea mm. kurkun turpoamista/tukkeutumista, on hyvin epätodennäköistä, että uskaltaudun esimerkiksi kalaa syömään - siitäkin huolimatta, että olen kuulemma aivan pienenä lapsena syönyt kalaa enkä vain pitänyt siitä. Kun täytyy olla vielä herkkä vatsa ilmeisesti jonkinlaisena perintönä, rajoittuu mausteiden, sipulien, pippurien ja kaiken tulisen käyttö ruokapuolella. Hernekeittoakaan en muista syöneeni koskaan, mutta epäilen, että se korkeintaan pistää mahan sekaisin (eli ulinaa ja kipua saa jonkin aikaa kestää), jos pistää. Ehkä joskus tästä saan selvyyden. Vatsa on onneksi rauhoittunut hapatejogurttien käyttöönoton myötä.

 

Pidän eläimistä, ja eläimet tuntuvat pitävän minusta. Niinkuin jossain vitsissäkin oli, eläimet tuntuvat kerääntyvän sen allergisimman luokse. Ehkä syynä on sitten se, että allergikko ei ole innoissaan lääppimässä joka suunnasta, vaan tuntuu ehkä eläimen silmissä kunnioittavan eläimen omaa tilaa. Tai sitten eläin haluaa huomiota myös allergikolta. Tietyssä vaiheessa lapsuuttani kaikki tuntuivat hankkivan lemmikkejä, jos niitä ei ollut jo. Itsekin olisin pitänyt jonkinlaisen eläinystävän hankinnasta ja tutkinkin, oliko allergikolle soveltuvia lemmikkejä olemassa. Kaikkien kohdalla kuitenkin oli jokin allergisoiva tekijä, vähintään ruokinnan suhteen. Kun tytöt alkoivat kiinnostaa, tajusin, että suunnilleen jokaisella tytöllä on jonkinlainen eläin, mikä tulisi hankaloittamaan asioita monella tavoin koko elämäni ajan. Tähänastisen elämäni aikana olen monta kertaa joutunutkin huomaamaan myös tässä suhteessa, miten allergiat rajoittavat mahdollisuuksia ja kuinka joudun jättämään mahdolliset illanvietot, juhlinnat ja tuollaiset välistä sen takia, että läsnä on eläimiä (ja paljon ihmisiä, mikä tarkoittaa eläinten pörrötystä ja sitä kautta allergeenien suurempaa leviämistä).

 

Nämä ovat sellaisia asioita, joiden kanssa vain joutuu elämään. Tahtoisin kyetä syömään vapautuneesti ja ennakkoluulottomasti, ja tahtoisin kyetä liikkumaan vapaasti myös eläinten keskellä ja siitepölykausina. Sen sijaan ollessani miettimättä näitä seikkoja, käy kuten viime kesäkuussa, jolloin vierailin ystävän luona toisella paikkakunnalla enkä muistanut selvittää, onko eläimiä läsnä. Seurauksena saavuin kuumaan asuntoon, jossa ikkunoita ei voinut pitää auki, sillä paikalla oli kaksi kissaa, minkä seurauksena kattotuuletin pyöri taukoamatta. Vierailuni lyheni siis yhteen yöhön, jonka elin hengittäen hyvin tukalasti astmapiipun käytön jälkeenkin ja aivastelin lähes koko ajan. Ainakin sai taas muistutuksen siitä, kuinka jatkuvasti täytyy huomioida omat allergiat.

 

Jos allergiani ja astmani johtuisivat jostain vähemmän elintärkeästä osasta kehossani, vaikka vasemmasta kädestäni, niin voisin ajatella repiväni tuon käden irti ja tallovani sen muodottomaksi, kunnes olisin viimein niinkin armollinen, että polttaisin sen tuhkaksi. Niin paljon kaikki nuo oireilut ovat aiheuttaneet päänvaivaa, mielipahaa ja tietenkin myös häpeää omasta räkäisyydestä, ihottumaisuudesta, kutinoista... kaikesta, mikä on estänyt rennon kanssakäymisen ihmisten kanssa ja joka tuotti ne kaikki nimittelyt lapsuudessa, mistä aiemmassa kirjoituksessani mainitsin. Se korvaava ruoka-ateria, oli se vaikka ranskanperuna-annos, on pienen hymyn arvoinen tuon kaiken rinnalla.

En uskonut edellisen kirjoitukseni saavuttavan minkäänlaista huomiota ihmisten keskuudessa, ja tarkoitukseni olikin siksi lähinnä kirjoittaa ylös ajatuksiani ja kokemuksiani, jotta saisin jotain aikaiseksi. Muutama ihminen kuitenkin kiinnitti huomiota kirjoitukseeni ja halusi puhua kanssani tämän takia. Sain jopa anteeksipyynnön mahdollisesta osallisuudesta kouluaikojen tapahtumiin, mistä olen kiitollinen, mutta en toivonut pahoitteluja enkä tahtonut tuottaa muille pahaa oloa tai nostaa esiin huonoa omaatuntoa kirjoitukseni myötä. Halusin vain olla avoin ja kannustaa ihmisiä kohti avoimuutta sen vastapainoksi, että on niin helppoa sulkeutua ja tyytyä vastaamaan "mitä sulle kuuluu?" -tyyppisiin kysymyksiin "ihan hyvää", sillä hyviin tapoihin kuuluu, että keskustellaan ilman sisältöä.

 

Olin aikeissa kirjoittaa jo heti seuraavana päivänä jatkumoa, sillä aiheita vilisi mielessäni ja tietynlainen kirjoitusvaihde oli vielä päällä. Se tuntui kuitenkin liian aikaiselta hetkeltä, enkä halunnut viedä edelliseltä kirjoitukselta huomiota heti puoliksi mietityllä tekstillä, joka jälkeenpäin olisi tuntunut virheeltä ja vienyt halun kirjoittaa lisää. Seuraavat pari viikkoa menivätkin hieman vauhdilla ensin vanhempien luona Jouluksi kutsutun juhla-ajankohdan merkeissä ja sitten Tampereella vuoden vaihtumista juhlistaessa ja muutenkin päivät menivät varsin nopeasti. Pyrin myöskin välttämään jonkin verran tietokoneella oloa, sillä suurimman osan vapaa-ajastani vietän sen ääressä. Ja vapaa-aikaahan riittää, jos töitä ei löydy eikä opiskelupaikkaa enää ole.

 

Mistä pääsenkin sitten lopulta aiheeseen, eli aloitekyvyttömyyteen. Sillä termillä pitäisi varmaan kutsua tätä, että harkitsee ja suunnittelee tekemisiään, ja antaa niiden tehdä, jotka oikeasti osaavat, jotta kaikki palaset loksahtelisivat oikeille paikoilleen. Mutta hitaus ei ole hyve tässä maailmassa, ja sen myötä kaltaiseni hitaat ihmiset jäävät jalkoihin. Olen oppinut selviämään tämän ajatuksen kanssa sillä, ettei tämä osa maailmaa ole ansainnut minua, sillä nimenomaan juuri niinpäin ajateltuna masennus pysyy kurissa. Mutta hitaus pysyy, ja kun tarpeeksi kuulee (ja varsinkin kun kokee), ettei osaa, tekee väärin tai on laiska, niin siinä muuttuu lopulta päättämättömäksi, eikä tiedä enää, mitä kannattaa tehdä. Tekemisiään alkaa analysoida yhä enemmän ja enemmän juuri aiemman perusteella: nytkin olisi paljon projekteja ja opiskelu- ja/tai työpaikan hakumahdollisuuksia, mutta kaikki tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömältä, sillä mielessä vilisee koko ajan ajatus siitä, onko lopulta kannattavaa tuhlata aikaa johonkin, mikä jälleen kerran todistaa, ettei tulevaisuuteni ole sielläkään. Kaiken vielä kruunaa läheisteni odotukset siitä, mitä minun pitäisi jo olla ja mitä minun pitäisi tehdä.

 

En kaipaa sääliä, potkua takapuolelle tai uusia neuvoja siitä, kuinka pitäisi hakea joka ikiseen paikkaan ja kuitenkin keskittää hakeminen tiettyihin paikkoihin. Kiitokset ja kommentit siitä, mitä tein oikein ja mitä osaan ovat sen sijaan tervetulleita, vaikka niitä onkin hankala vastaanottaa enkä tiedä, miten niihin suhtautuisin. Varsinkin, jos niitä tulee tämän kirjoituksen myötä. Paljon toivotumpaa olisi, että ihmiset yleensäkin oppisivat huomioimaan myös toisten osaamista, eikä vain osaamattomuutta, sillä ainakin omat aivoni ovat oppineet rekisteröimään nimenomaan niitä "tässä on parantamisen varaa" -tyyppisiä huomioita, koska niitä saa jatkuvasti, kun jotain tekee. Tietenkin tiedän myös osaavani jotain: tämän tekstin myötä tajuan paremmin olevani hyvä kirjoittaja, mutta tämäkin varmaan on liian pitkä ja monimutkainen kirjoitus. Sentään sain sen kirjoitettua ja julkaistuakin ilman "teet tätä turhaan" -tuntemusta.

On vuosi 2009. Istun pian eläkeiässä olevan psykiatrirouvan tentattavana. Saan täytettäväksi BDI-testin, jota tutkaillessani havainnoin useammassa testin kohdassa olevan useampia sopivia vastausvaihtoehtoja ja pyydän mahdollisuutta valita nämä kaikki kohdat. Saan tähän luvan. Psykiatri laskee pisteeni ja ilmoittaa, että joko en sairasta masennusta tai masennukseni on laadultaan keskivaikeaa, eli ”en edes itse tiedä, olenko masentunut”, ja koska olen kieltäytynyt masennuslääkityksestä, ei hän kykene minua auttamaan. Tapaamiseni ovat siis hänen kanssaan päättyneet.

 

Tämä muisto elää hyvin vahvana mielessäni silloin, kun lähden pohtimaan omaa suhdettani masennukseen. Se on ollut seuranani niin pitkään, että siitä on ikäänkuin tullut uskollinen seuralainen, joka ei jätä silloin, kun muut lähtevät. Sen kanssa on koettu monet ilot ja surut, eikä se enää tunnu itsessään miltään, se on vain osa identiteettiä. Niinkuin äitini monesti opetti minulle ollessani lapsi: ”huumorilla pärjää elämässä”.

 

Masennukselle ja masentuneisuudelle nauraminen on jotenkin outo yhtälö, mutta sen avulla olen saanut valjastettua osan masennuksestani siten, ettei se näy ulospäin, ellei osaa (ja välitä) ajan kanssa katsoa. Se ei ole koskaan saanut minua täysin voimattomaksi sängyssä makaajaksi. Sen sijaan se on jopa voimistanut minua ja auttanut ajattelemaan uudella tavalla asioita. Olen merkityksetön olento, sillä kaikki on merkityksetöntä. Luomme merkitykset omissa mielissämme. Luulemme, että aika-avaruuden jatkumolle on mitään väliä sillä, paljonko tienaamme tai kuinka elämme elämäämme. Olemme osa elämän kiertokulkua ja aikamme tässä muodossa on rajallinen. Näistä ajatuskuluista saa aina uutta virtaa silloin, kun tuntee, ettei kukaan välitä. Ei välitäkään! Miksi välittäisi? Jokaisella on omat motiivinsa siihenkin. Lakkaa siis itsekin välittämästä ja jatka eteenpäin sillä reitillä, mille satut päätymään.

 

Kuinka kauan olen sitten ollut masentunut? Tähän on hankala antaa arviota. Olin jo lapsena rauhallinen ja kiltti, hiljainen ja ujo. Allergiat, astma ja iho-ongelmat tekivät lapsuudesta hankalaa, ja muistan ala- ja yläasteelta monenlaisia saamiani nimityksiä näistä tekijöistä johtuen: ”rupikonna”, ”syöpä-Ile”, yms. jne. Niihin ei huumorilla osannut suhtautua, enkä koskaan ole ollut erityisen kykenevä vastaamaan samalla mitalla... enkä toisaalta myöskään halunnut lähteä mukaan väittelemään tai haastamaan riitaa. Kavereita ei pienellä paikkakunnalla ollut kuin muutama, ja tästä sainkin suvun puolelta kuulla, sillä olihan minun vikani, kun ”ei ole kavereita”. Olen myös koko ikäni saanut kuulla vertauksia siitä, kuinka minunkin pitäisi olla samanlainen kuin serkkuni/kaverini/veljeni/... mitä en vain yksinkertaisesti voi olla, sillä lähtökohtani ovat täysin erilaiset. Ihastuksiakin oli jo varmaan ala-asteen ensimmäiseltä luokalta lähtien, mutta varsinkin pahimpien allergia-aikojen yhteydessä 5.-6. -luokilla opin, että olen ruma tyttöjen silmissä. Rippikoulun yhteydessä ystävystyin muutaman tytön kanssa, mikä lopulta johti siihen, että ystäväni alkoivat seurustella näiden tyttöjen kanssa ja itse palasin jälleen tietokoneen äärelle, missä olin istunut jo monta vuotta itsekseni. Itsetunnon suhteen siis parhaat kasvuolosuhteet. Vasta lukion ensimmäisenä vuonna aloin havaita, että jotkut tytöt saattoivat olla kiinnostuneita minusta, mutta aiempien kokemusten valossa oli hankala olla luottavainen enää siihen, että asiat etenisivät hyvällä mallilla. Onneksi sentään löysin seurustelukumppanin, josta olikin varsin hankala päästää irti silloin, kun hän totesi 3 ja puolen vuoden jälkeen, ettei halua jatkaa suhdettamme. Samoihin aikoihin muutin Tampereelle, mistä sain kuulla, etten tule pärjäämään omillani. Näin kolme muuttoa myöhemmin voin silti väittää, etten ainakaan ole välinpitämätön asuntojeni siisteyden suhteen ja pyrin pitämään talousasiat hallinnassa niin hyvin kuin voin. Silti, ainakin jollain tavalla sama kierre jatkuu myös täällä. Ei ole kokemusta, joten ei ole töitä, joten ei ole kokemusta. Opiskelupaikkoihin on hankala päästä, eikä asiaa helpota myöskään päätä vaivaavat ajatukset epäonnistumisista. Jotain kautta silti aina se pieni henkinen keskisormi nousee pystyyn ja sanon itsetuhoisille ajatuksille, että haluan nähdä, mihin tämä lopulta etenee, ihan vaikka vain ollakseni sellainen pirulainen, joka ei vain suostu kuolemaan pois.

 

Näistä asioista olen puhunut aikoinaan kouluterveydenhoitajalle, 2009 psykologille ja psykiatrille sekä 2012 psykologille, mutta jokaisena kertana en ole ollut selkeän masentunut. Viimeisimmällä kerralla aiheet toki olivat jo lähempänä nykyhetkeä, mutta samanlainen pohjavire oli edelleen voimassa. Kolmannella tapaamisellamme psykologi ei enää havainnut masennuksen piirteitä, sillä olin silloin aloittanut työssäoppimisjakson ja kaikki tuntui sujuvan hyvin ennakkohuolistani poiketen. Lopulta kuitenkin myös kyseinen työssäoppimisjakso jätti käsityksen, että vaikka kuinka yrittäisin, en tule saamaan sellaista kiitosta, mitä joku toinen saisi vähemmällä vaivalla. Mutta kuten aiemmin kirjoitin, ei silläkään ole merkitystä. Kyllä se silti jonkinlaista tunnetta sisällä aiheuttaa, mutta olen oppinut olemaan välittämättä.