En uskonut edellisen kirjoitukseni saavuttavan minkäänlaista huomiota ihmisten keskuudessa, ja tarkoitukseni olikin siksi lähinnä kirjoittaa ylös ajatuksiani ja kokemuksiani, jotta saisin jotain aikaiseksi. Muutama ihminen kuitenkin kiinnitti huomiota kirjoitukseeni ja halusi puhua kanssani tämän takia. Sain jopa anteeksipyynnön mahdollisesta osallisuudesta kouluaikojen tapahtumiin, mistä olen kiitollinen, mutta en toivonut pahoitteluja enkä tahtonut tuottaa muille pahaa oloa tai nostaa esiin huonoa omaatuntoa kirjoitukseni myötä. Halusin vain olla avoin ja kannustaa ihmisiä kohti avoimuutta sen vastapainoksi, että on niin helppoa sulkeutua ja tyytyä vastaamaan "mitä sulle kuuluu?" -tyyppisiin kysymyksiin "ihan hyvää", sillä hyviin tapoihin kuuluu, että keskustellaan ilman sisältöä.

Olin aikeissa kirjoittaa jo heti seuraavana päivänä jatkumoa, sillä aiheita vilisi mielessäni ja tietynlainen kirjoitusvaihde oli vielä päällä. Se tuntui kuitenkin liian aikaiselta hetkeltä, enkä halunnut viedä edelliseltä kirjoitukselta huomiota heti puoliksi mietityllä tekstillä, joka jälkeenpäin olisi tuntunut virheeltä ja vienyt halun kirjoittaa lisää. Seuraavat pari viikkoa menivätkin hieman vauhdilla ensin vanhempien luona Jouluksi kutsutun juhla-ajankohdan merkeissä ja sitten Tampereella vuoden vaihtumista juhlistaessa ja muutenkin päivät menivät varsin nopeasti. Pyrin myöskin välttämään jonkin verran tietokoneella oloa, sillä suurimman osan vapaa-ajastani vietän sen ääressä. Ja vapaa-aikaahan riittää, jos töitä ei löydy eikä opiskelupaikkaa enää ole.

Mistä pääsenkin sitten lopulta aiheeseen, eli aloitekyvyttömyyteen. Sillä termillä pitäisi varmaan kutsua tätä, että harkitsee ja suunnittelee tekemisiään, ja antaa niiden tehdä, jotka oikeasti osaavat, jotta kaikki palaset loksahtelisivat oikeille paikoilleen. Mutta hitaus ei ole hyve tässä maailmassa, ja sen myötä kaltaiseni hitaat ihmiset jäävät jalkoihin. Olen oppinut selviämään tämän ajatuksen kanssa sillä, ettei tämä osa maailmaa ole ansainnut minua, sillä nimenomaan juuri niinpäin ajateltuna masennus pysyy kurissa. Mutta hitaus pysyy, ja kun tarpeeksi kuulee (ja varsinkin kun kokee), ettei osaa, tekee väärin tai on laiska, niin siinä muuttuu lopulta päättämättömäksi, eikä tiedä enää, mitä kannattaa tehdä. Tekemisiään alkaa analysoida yhä enemmän ja enemmän juuri aiemman perusteella: nytkin olisi paljon projekteja ja opiskelu- ja/tai työpaikan hakumahdollisuuksia, mutta kaikki tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömältä, sillä mielessä vilisee koko ajan ajatus siitä, onko lopulta kannattavaa tuhlata aikaa johonkin, mikä jälleen kerran todistaa, ettei tulevaisuuteni ole sielläkään. Kaiken vielä kruunaa läheisteni odotukset siitä, mitä minun pitäisi jo olla ja mitä minun pitäisi tehdä.

En kaipaa sääliä, potkua takapuolelle tai uusia neuvoja siitä, kuinka pitäisi hakea joka ikiseen paikkaan ja kuitenkin keskittää hakeminen tiettyihin paikkoihin. Kiitokset ja kommentit siitä, mitä tein oikein ja mitä osaan ovat sen sijaan tervetulleita, vaikka niitä onkin hankala vastaanottaa enkä tiedä, miten niihin suhtautuisin. Varsinkin, jos niitä tulee tämän kirjoituksen myötä. Paljon toivotumpaa olisi, että ihmiset yleensäkin oppisivat huomioimaan myös toisten osaamista, eikä vain osaamattomuutta, sillä ainakin omat aivoni ovat oppineet rekisteröimään nimenomaan niitä "tässä on parantamisen varaa" -tyyppisiä huomioita, koska niitä saa jatkuvasti, kun jotain tekee. Tietenkin tiedän myös osaavani jotain: tämän tekstin myötä tajuan paremmin olevani hyvä kirjoittaja, mutta tämäkin varmaan on liian pitkä ja monimutkainen kirjoitus. Sentään sain sen kirjoitettua ja julkaistuakin ilman "teet tätä turhaan" -tuntemusta.